Valtakunnan suurin sanomalehti teki uutisen vanhasta, elokuussa 2007 julkaistusta Argumenti nedeli -lehden kolumnista, jossa entinen Venäjän apulaisulkoministeri Andrei Fjodorov kertoi venäläisjohdon pohtineen Karjalan myymistä Suomelle. Jutun julkaisu kesällä 2019 valtakunnan toisessa päämediassa on osa kotimaista hybridivaikuttamista. Jää kysymään, miksi Karjalan luovuttamista pitäisi pohtia juuri nyt? Totta tai ei – kuvitellaanpa, että Venäjän aloite olisi tehty ja ehdotukseen olisi tartuttu Suomessa.
Neuvostoliiton raunioilla Venäjän federaation ylin johto pohti rahapulassaan alueiden myymistä naapureille 1991. Listalla olivat Kuriilit (ostajaehdokas Japani), Krim (Ukraina), Amur-joen alue (Kiina), Kaliningrad (Puola), Pytalovo (Latvia) ja Karjala (Suomi). Fjodorovia oli haastateltu heinäkuun alkupuolella 2019. Näillä ”Jeltsinin pojiksi” Suomessa kutsutuilla vaikuttajilla oli korkealentoisia ajatuksia. Nykyisin Fjodorov toimii Kremlin presidentinhallinnon konsulttina, lähellä sisäpiiriä.
Venäläiset laskivat hintapyynnöksi 15 miljardia US -dollaria. Muiden alueiden hintalappuja voisi arvailla, että venäläiset saattoivat tavoitella 100-200 miljardin dollarin kauppoja. Maakaupat eivät Venäjälle ole uusia asia: myihän Aleksanteri II Alaskan ja Aleuttien saaret Yhdysvalloille 1867. Fjodorovin mukaan Moskovassa pelättiin karjalaisten kansallismielistä kapinaa. Alueen jälleenrakentamiseen olisi pitänyt venäläislaskelmien mukaan panna rahaa yli 300 miljardia markkaa.
Suomalaistoimittajat laskivat Karjalan jälleenrakennuksen hinnaksi yli 16 miljardia euroa. Se oli alakanttiin. Suomi oli menossa kohti lamaa, jonka hinta pankkitukineen oli yli 15 miljardia euroa. Jos tällainen tarjous olisi tehty keväällä 1992 lamaan suistuneelle Suomelle, joka pohti jäsenyyttään EU:ssa, sen kannatus ei olisi ollut kirkossa kuulutettu. Karjala-kaipuu olisi syönyt poliittisia ja taloudellisia marginaaleja sekä maamme EMU-kelpoisuuden. EU-kansanäänestys olisi vienyt meidät Norjan tielle. Mutta Norja oli NATO:ssa vuodesta 1949.
Mitä olisi sanonut EU? Jäsenyysneuvottelujen tärkeä ennakkoehto oli, ettei hakijamaalla saanut olla avoimia aluekiistoja. Vaikka maakauppa ei olisikaan ollut ”aluekiista”, sen seurauksena Suomessa poliittinen riski olisi kasvanut aluelaajentumisen seurauksena. Lisäksi Suomeen olisi syntynyt ainutlaatuinen kiistely: miten palauttaa menetetyt tilat, omaisuudet ja oikeudet alkuperäisille omistajilleen? Suomi olisi myös Washingtonin, Lontoon, Berliinin, Pariisin, Brysselin ja Tukholman horisonteista katsottuna luettu geopoliittiseksi riskiksi toisin kuin mitä se oli 1991. Suomen narratiivi – poliittinen tarina – olisi pitänyt kirjoittaa uudelleen. Boris Jeltsiniä yritettiin syyttää maanpetoksesta NL:n hajottamisesta koko 1990-luvun.
Venäjästä tuli hajoavan Neuvostoliiton seuraajavaltio, jossa alkoi historiallinen valtataistelu ja omaisuuksien uusjako. Tähän hornankattilaan Suomi olisi epäsuorasti joutunut, jos venäläisten tarjous olisi tullut keskusteltavaksi ja siihen olisi tartuttu. Leningradin läänin eli ”luovutettavan” Karjalan omaisuuksia hallittiin Pietarista ja Moskovasta. Niissä olisi ollut riittämiin jälkipyykkiä, minkä Venäjän yksityistämishankkeet opettivat. Karjala olisi kääntänyt suomalaisten päät itään ja mielet menneisyyteen. Suomeen olisi tullut suomenruotsalaisen vähemmistön kokoinen uusi venäläis-karjalais-suomalainen vähemmistö, jonka vieras elämäntapa olisi pitänyt rahoittaa. Uuden suomalaisen hallinnon perustaminen olisi vaatinut innokkuuden rinnalle poliittista realismia. Ennen kaikkea olisi pitänyt arvioida uudelleen Suomen geopoliittinen asema, koska Pietarin kaupungin raja olisi saattanut tulla Suomen rajalle. NATO-jäsenyyden kannattajille tämä olisi ollut argumentti liittyä, vastustajille se oli argumentti siitä, että Suomesta tulisi Venäjän taktisen ydiniskun ensimmäinen maali.
Valtiojohdon politiikka oli viisasta. Presidentti Mauno Koivisto ja pääministeri Esko Aho veivät Suomen EU:n jäseneksi. Suomi jätti NATO-jäsenyyden väliin, mutta integroitui Länsi-Euroopan poliittisten ja taloudellisten rakenteiden koviin ytimiin Paavo Lipposen ja Sauli Niinistön johdolla. Suomeen ei nyt liity epävakautta tai poliittista riskiä. Suomen rajat on vahvistettu kolmessa rauhassa. Raja Venäjän kanssa on toimiva ja rauhallinen – olipa sitten kyseessä heikko tai vahva Venäjä.
Anders Blom
Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori ja työelämäprofessori Turun yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa sekä Eurooppa-Foorumi Turussa ry:n puheenjohtaja.