Luottamuspääoma eli yhteistyö eturyhmien välillä on ollut tärkeä kansallinen menestystekijä. Nyt luottamuspääomaa etsitään vaurauden keskellä. Luottamus syntyi Talvisodan ihmeestä, kun sovittiin kolmikantaisesta yhteistyöstä työnantajien, työntekijöiden ja valtiovallan kesken. Sen avulla rakennettiin hyvinvointiyhteiskunta. Kolmikanta vahvistui Euroopan unioniin ja yhteisvaluuttaan liityttäessä. Näistä tunnetaan Suomen malli, korporatismi, jonka sisäpiiriä ovat työmarkkinajärjestöt.
Tammikuun kihlauksella 1940 Suomi perusteli pohjoismaille, että se on läntinen demokratia. Sota tarvitsi sotatalouden eli eturyhmien ja valtion yhteistyön. Sotatalous jatkui vuoden 1955 lopulle. Sopimiseen päästiin vähitellen. Sen peruskivet ovat ansioon sidotuissa työeläkkeissä, jäsenmaksuperintäsopimuksessa ja työehtojen yleissitovuudessa. Kaksi ensimmäistä olivat työnantajien aloitteita. Yleissitovuudesta päätti vasemmistoenemmistöinen eduskunta helmikuussa 1970.
Työeläke- ja tulopolitiikka syntyivät kylmän sodan oloissa 1962-1970. Satoja tuhansia suomalaisia muutti maalta kaupunkeihin ja Ruotsiin, maa kärsi korkeasta inflaatiosta, devalvaatioista ja politiikassa pelättiin ja ihailtiin sosialismia. Äänestysikää lähestyvän nuorison pelättiin kääntyvän kommunisteiksi. Vakauttamisella tavoiteltiin ennustettavuutta. Sen takeeksi tuli jäsenmaksuperintäsopimus. Työnantajat alkoivat kerätä ammattiliittojen jäsenmaksut ja tilittää ne ammattiliitoille. Työmarkkinajärjestöt saivat yleishyödyllisen yhteisön statuksen, verovapauden ja myös työnantajien jäsenmaksuista tuli verotuksessa vähennyskelpoinen kulu. Ammattiliittojen jäsenmäärät nousivat miljoonalla 1970-luvun aikana. Kommunismi ammattiliitoissa padottiin ottamalla jäsenhankinta kommunisteilta työnantajalle.
Neuvostoliitto romahti 1991. Suomi haki Euroopan unionin jäsenyyttä 1992. Se oli turvallisuuspoliittinen ratkaisu. Kulmakivinä oli liittyminen Euroopan valuuttaunioniin (EMU) sekä kolmikantaisen yhteistyön jatkuminen. Työnantajat jakautuivat devalvaation vastustajiin ja kannattajiin. Jälkimmäiset hävisivät. Suomen hakemus ei olisi kansanäänestyksessä näyttänyt uskottavalta, ellei kolmikantayhteistyö olisi tullut sen tueksi. Hakemus meikattiin EMU-kelpoiseksi siten, että yksityinen työeläkevarallisuus laskettiin 1993 osaksi julkista taloutta. Tilastoissa EMU-jäsenyys näytti lähes uskottavalta.
EU-jäsenyys merkitsi Suomessa uutta EU-korporatismia, jossa työeläkeyhtiöt, valtion omistajaohjaus ja institutionaaliset sijoittajat loivat kivijalan ”suomalaiselle omistajuudelle”. Niiden merkitys taloudellisina ja yhteiskunnallisina toimijoina oli paljon suurempi kuin yksityisten yritysten tai mitä oli yleisessä tiedossa. Valtiovalta otti omistajapolitiikassa aloitteen jo Holkerin hallituksen aikana. Omistajuus ei ollut ennen EU-jäsenyyttä politiikan kohde, koska kommunistien sosialisointiaikomukset olivat tehneet siitä mystisen suojelukohteen. Pankkeja ei otettukaan sosialistien toimin valtion haltuun, vaan pankkien vakavaraisuus romahti 1992. Tämä siirsi omistajavastuuta valtiolle, työeläkevarallisuudelle ja uusille omistajille, ulkomaalaisille. Ulkomaalaisomistus, joka oli rajoitettua 1939-1993, toi kilpailun monopolien ja kartellien kyllästämään talouteen. Nyt Suomessa on yli 5 500 ulkomaalaisesti omistettua yritystä, joista 220 kuuluu 500 suurimman joukkoon. Mutta ulkomaalaiset kommunikoivat suomalaisten edustajiensa avulla sisäpiirin kanssa.
Puskurisopimuksella 1997 kolmikannassa sovittiin yhteisestä työmarkkinapolitiikasta ja budjettipolitiikasta sekä puskurirahastojen keräämisestä työeläkeyhtiöihin taloudellisten shokkien varalta. Ne sovittiin EU-ajan työkaluiksi. Rahapolitiikka luovutettiin Euroopan Keskuspankille. Työreformiksi kutsuttu keskustan ajama joustava työehtojen sopiminen hylättiin. Yleissitovuus vahvistettiin uudelleen 2001. Työntekijöiden yllätykseksi työnantajat alkoivat kuitenkin vetäytyä työmarkkinapolitiikasta vuonna 2007. Tätä seurasi julkisen velan kaksinkertaistumisen kausi 2008-2018. Työnantajaliitoista suurin – Teknologiateollisuus – ei enää 2007 antanut Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n sopia keskitettyjä ratkaisuja, mikä kirjattiin sääntöihin 2016. Tulopolitiikan arkkitehti Metsäteollisuus erosi EK:sta 2015. Silti EK on yhä mahtiliitto. Työeläkejärjestelmän päätöksenteko perustuu keskusjärjestöjen valtaan. Niille se on kanava vaikuttaa omistajapolitiikkaan, jonka merkitys on kasvanut. Omistajuus on toinen sisäpiiri.
Uudet haasteet horjuttavat korporatismia. Ikäluokkien pienentyminen ja syntyvyyden lasku on vakava ongelma. Kun kansainvälisessä taloudessa ilmenee vakavia shokkeja, se heijastuu voimalla Suomen talouteen. Kestävyysvajeen heikentyminen on julkiselle taloudelle myrkkyä. Työeläkevarallisuudesta voi tulla poliittisen kilpailun kohde ja maksuväline yhteiskunnallisissa reformeissa (sote, maakuntauudistus, kaupunkipolitiikka, infraratkaisut). Myös työeläkeyhtiöiden keskittyminen voi olla uhka. Työeläkejärjestelmä on koetuksella, jos uusi sukupolvi ei usko tulevaisuudessa saavansa eläkkeitään ja jos eläkkeellä olevien oikeus nauttia eläkettä asetetaan kyseenalaiseksi.
Omistajuus etsii rooliaan Suomen järjestelmässä. Kilpailun puute sekä politiikan ja työmarkkinoiden eritahtisuus on tullut kalliiksi. Työmarkkinaosapuolten asenteet ovat kiristyneet, kun globaali kilpailu haastaa rakenteemme. Ne kestävät, jos hyvinvointiyhteiskuntaa uudistetaan etsimällä ”uutta kohtuutta”. Siinä omistajat voivat olla näkyvästi mukana, jos se sallitaan ja jos ne ottavat vastuuta kohtuudesta. Se vaatii uutta politiikkaa, uutta luottamusta ja lisää läpinäkyvyyttä. Näin kolmikantayhteistyö – Suomen malli – voi uudistua.
Anders Blom
Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori ja työelämäprofessori Turun yliopistossa.
Turun yliopisto ja Åbo Akademi järjestivät yhteistyössä Eduskunnan, Sitran, eräiden ministeriöiden ja eturyhmien kanssa konferenssin ”Suomen malli murroksessa” 25.-26.2.2019. https://sites.utu.fi/reglob/